Sirimaan salaisuudet on nyt avattu saksaksi, suomeksi ja selkosuomeksi. Myös englannin- ja japaninkielinen Sirimaa on jo olemassa, mutta käännökset täytyy vielä perata perinjuurin. Englanninkielisen käännöksen oikolukuun löysin apua mielenkiintoisella tavalla. Ensin piti vain innostua sukututkimuksesta. Kirjoitin aiheesta artikkelin Juntuset-sukuseuran vuoden 2025 vuosijulkaisuun. Tässä siitä lyhennetty versio.
Karjalainen vai ei?
Molemmat vanhempani ovat kotoisin Kainuusta. Kuitenkin vartuin Pohjois-Karjalassa, jonne vanhempani olivat muuttaneet 70-luvulla isäni työn vuoksi. Ihmettelin kauan, miksi tunnen itseni niin perin juurin karjalaiseksi, vaikka juureni ovat syvällä Kainuun mullassa. Tunne karjalaisuudesta ei ole hälvennyt, vaikka kukaan perheenjäsenistäni ei ole asunut siellä enää aikoihin. Vuonna 2023 äitini jakoi mielenkiintoisen artikkelin, joka oli peräisin Juntuset -lehdestä. Juttu kertoi siitä, miten esi-isämme Lauri lähti vuosisatoja sitten Taipalsaarelta Kainuuta asuttamaan.
Päässäni soi kello. Yhtäkkiä ymmärsin, mistä karjalaisuuteni on peräisin. Laurihan oli kotoisin Etelä-Karjalasta! Minähän siis olen kuin olenkin aito karjalainen. Halusin tutustua tarkemmin Juntusen juuriini.
Facebookista löytynyt Amerikanserkku
Lapsuudesta asti minua kalvanut juurettomuuden tunne on hälvennyt sitä mukaa, kun olen saanut tietää lisää taustoistamme. Päätin liittyä Juntusen sukuseuraan. Hankin käsiini 1. ja 2. Sukukirjan. Joulukuussa 2024 kurkatessani Juntusten sukuseuran Facebook-sivua, huomasin Yhdysvalloissa asuvan Tinan etsivän sitä kautta
Juntusen juuriaan. Hän kertoi olevansa aikeissa matkustaa ensimmäistä kertaa Suomeen. Suunnitelmissa oli ajella Kajaanin, Jormuan ja Hyrynsalmen suunnilla, mistä tiesi iso-isoisänsä Juho Vihtorin (myöhemmin John Victror) olleen kotoisin. Juho Vihtori kuulosti nimenä jotenkin tutulta. Sydämeni alkoi pamppailla. Kaivoin kirjan esiin, ja asia vahvistui. Juho oli kuin olikin iso-isoisäni Adolf (Aate/Aatu) Juntusen (s.1885) veli!
Kaivattu Amerikanserkku oli löytynyt.
Aaten tarina
Laitoin Tinalle viestiä. Hän kirjoitti innokkasti takaisin. Pian puhuimme Messenger-videopuhelun ja sovimme, että tapaamme hänen Suomen matkallaan. Yhteyden syntymisessä minun ja Tinan välille kyse ei ollut vain eksotiikan nälästä. Minulle oli erityisen merkityksellistä, että hänen isoukkinsa Juho eli John oli nimenomaan isoukkini Aaten veli. Aaten tarina oli pyörinyt mielessäni kauan. Mummun puheista minulle oli välittynyt käsitys, että hänen isänsä Aate oli jollain tapaa levoton sielu. Samaa muistan mummon sanoneen itsestäni. Aate piti kyllä kiinni perheestään, mutta sitä mummu ei koskaan tuntunut antavan anteeksi, että jostain isänsä mielen oikusta he muuttivat hienosta talosta ankeaan paikkaan asumaan hänen ollessaan pieni. Aaten syyksi siis tavallaan luettiin, ettei lapsuus ollut erityisen hohdokas, vaan sitä varjosti tietynlainen kurjuus. Peilasin tuota tarinaa omia elämänvalintojani vasten. Halusin ymmärtää, mitä Aate oli mahdollisesti kokenut. Oliko syynä levottomuus, vai etsikö hän pikemminkin turvaa tutuilta seuduilta? Jos taustalla oli lennokas luonteenlaatu, ehkä se oli periytynyt geeneissä aina sukumme Karjala-ajoista saakka?
Toiset lähtee ja toiset jää
Syvälliset keskustelut isoenoni Veikon kanssa toivat lisää selityksiä Aaten valintoihin. Hän kertoi isänsä lähteneen aikoinaan kohti Amerikkaa veljensä Juhon tapaan. Aate joutui kuitenkin kääntymään takaisin, sillä terveystarkastuksessa kävi ilmi, että hänen näössään oli jotain vikaa. Hänen kerrotaan leikkineen lapsena tuhkalla, ja saaneensa sitä silmiin. Tästä syystä hän joutui hautaamaan unelmansa elämästä Amerikassa. Aate jäi siis Kainuuseen ja teki nuorena töitä rautateiden rakentamisen parissa. Rankan keikkatyön vastapainoksi hän löysi tiensä ajan tavan mukaan tansseihin. Tilapäistanssipaikalta ratatöiden varralta hän löysi myös tulevan vaimonsa Ida Johanna Heikkisen (s.1888). Pariskunta vihittiin vuonna 1910. Perheeseeen syntyi kahdeksan lasta, joista mummuni on kuudes. Veikko on perheen kuopus.
Kuultuani tämän kaiken ja paljon muuta, halusin ehdottomasti tavata sukulaisen, jonka sukuhaara sai seurata unelmaa. Miten heidän kävi? Amerikassa jo kolmatta polvea asuvan Tinan perheen Suomen matka alkoi Leviltä. Hiihdettyään ja nähtyään joulupukin ja revontulet he saapuivat tapaamispaikkaamme Sotkamoon. Myös
isoenoni Veikko pääsi saapumaan paikalle. Meillä oli valtavasti puhuttavaa. Tina vahvisti isoukkinsa Juhon lähteneen Suomesta vuosien 1900-1903 välillä. Tinan saaman käsityksen mukaan hän saapui ensimmäisenä Pennsylvaniaan. Hänen perheensä vaiheisiin en syvenny tässä lyhennetyssä raportissa enempää. Joka tapauksessa pari sukupolvea myöhemmin Tinan isä, John, ei oppinut koskaan sanaakaan suomea, vaikka olikin puoliksi suomalainen. Sanottiin, että Tinan isoäitini ei halunnut leimaavan häntä
ulkomaalaiseksi.
Nyt, löydettyään yhteyden Suomeen Tina oli valtavan kiinnostunut kuulemaan lisää täkäläisistä taustoistaan. Tinan suvussa ei ole juurikaan jälkiä suomalaisista perinteistä, mutta hän kertoo leipovansa isänsä kanssa isoäidin reseptillä joka vuosi pullapitkoa. He kutsuvat sitä suomalaiseksi joululeiväksi. Hän koki kuitenkin ongelmaksi sen, että reseptiä ei ole käännetty kyllin hyvin. Heidän tekemästään “joululeivästä” tulee kuulemma usein liian kovaa, ellei sitä lämmitä. Näitä reseptejä ja muita vaikutteita on nyt helpompaa vaihtaa, kun välillämme on yhteys. Tina
puolestaan auttaa minua nuortenkirjani kanssa, jonka englanninkielinen käännös on
parhaillaan oikolukuvaiheessa.