Jos haluaa elättää itsensä taiteella, on tehtävä valtavasti töitä. Erilaisia hankerahoituksia ja apurahoja on tarjolla pilvin pimein, mutta niistä on valtava kilpailu. Erottuakseen hankehakemuksen on oltava hyvä. Sellaisen aikaansaaminen vie rutkasti ajattelukapasiteettia ja aikaa. Tuleeko sieltä lapaseen lopulta euron euroa? Se jää nähtäväksi. Koko kevään olen nakellut erinäisiä hakemuksia sinne tänne. Tässä vaiheessa kevättä useammasta on tullut jo lannistava vastaus. Metsään meni!
Silti en voi luovuttaa. Olen yrittänyt parhaani. Jos sekään ei riitä, silloin on ehkä aika lomailla välillä ja antaa alitajunnan hautoa uusia mahdollisuuksia. Projektityössä on se hyvä puoli, että jo suunnitteluvaiheessa saattaa mukaan tarttua upeita kontakteja. Ylihuomenna lähden vaikkapa Norjaan luontokuvaajan kanssa. Ehkä siinä on luotto-tiimipeluri seuraavaan hankehakuun?
Lisäksi yksi rahoitus on jo myönnetty. Sen turvin pääsen tekemään elokuussa tyttäreni kanssa lyhytelokuvaa! Siinäkin on teemana luontoyhteys. Unelmieni polku on johdattamassa minua yhä syvemmälle neurovahvistavan mediakulttuurin äärelle. Luonto on niin ihmeellinen! Rakastan metsää. Olen rakastanut lapsesta asti. Se antaa turvan silloinkin, kun muu maailma hylkii.
Siitäköhän syystä vietin lapsena ja nuorena valtavan paljon aikaa metsässä? Toivon voivani näiden projektienkin kautta palauttaa itseeni jotain siitä luontoyhteydestä, jota lapsena koin. Kun taas ajattelen autismia ja luontoyhteyttä, mieleeni tulee kaikkien aikojen lempparisarjani autismista: Inside Our Autistic Minds. Valitettavasti kyseinen sarja on vain kaksiosainen, eikä sitä ole enää Areenassa. Olisin katsonut tuota sarjaa mieluusti vaikka puolet pidempään. Onneksi ehdin katsella sen jopa useampaan kerran. Nykyisin sitä voi katsoa esimerkiksi Prime video -palvelusta.
Minidokumenttisarjassa itsekin autistinen luontotoimittaja, Chris Packham, auttaa kirjon henkilöitä avaamaan omaa sisäistä maailmaansa. Siinä on siis hieman sama idea kuin Sirimaassa. Sarjan osallistujat vaan eivät Sirin tavoin kirjoita kirjaa, vaan tekevät lyhytelokuvia, joiden avulla he näyttävät perheelleen ja läheisilleen, miltä heistä oikeasti tuntuu ja miten heidän aivonsa prosessoivat maailmaa. Dokumenteissa on mukana virkistävä kattaus toisistaan voimakkaastikin poikkeavia tarinoita aina puhumattomasta autismista täysin piileviin autismin ilmenemismuotoihin.
Mikä tekee sarjasta itselleni niin erityisen? Ehkä koskettavimman muistijäljen minuun on jättänyt luontotoimittaja itse, eli valloittava ja lämminhenkinen Chris, joka samoilee sarjan alussa metsässä kertoen, miten ympäröivä maailma hänelle näyttäytyy. Tätä ihastuttavaa kerrontatapaa pääsee vilkaisemaan myös YouTubesta, sarjan trailerista. Chris kuvailee näkevänsä valtavasti asiayhteyksiä vaikkapa kulkiessaan metsäpolulla. Niitä yksityiskohtia on visualisoitu hienosti lisäämällä videokuvaan animaatiota.
Itselläni on hieman vastaavia taipumuksia. Olen toisinaan suorastaan pakahtua vaikutteiden ja erilaisten mielleyhtymien paljoudesta. Visuaalinen aivokuoreni on niin aktiivinen, että se tuuppaa ulos kaikenmaailman kieli- ja mielikuvia sekä asiayhteyksiä välillä reilusti yli omien tarpeiden. Itsemyötätunnon lisääntyessä olen alkanut kutsua ilmiötä nimellä ”superkonnektorin aivot”. Luovissa hommissa niille aivoille on onneksi myös ihan käyttöä.
PS. Joku on oivaltavasti kommentoinut, että tainnut kirjoittanut Sirimaankin pelkästään visuaalisella aivokuorella. Se on mielestäni hyvin sanottu, koska mieleni kääntää puheen välittömästi kuviksi. Toivottavasti pääsen ilmentämään tätä visuaalista puolta jatkossa tuottamalla itsekin kiehtovia sisältöjä taulupohjille ja miksipä ei vaikka valkokankaalle.