Viime viikolla sain käsiini 3D-tulostetun version savityöstäni nimeltä Leiritulilla. Originelli syntyi syvässä tunteen palossa ollessani 27-vuotias. Elin haastavia aikoja. Osallistuminen Nuorten taidetyöpajalle antoi minulle voimaa tehdä päätöksiä ja linjanvetoja, jotka olivat muhineet sisälläni kauan. Taiteilun ja terapian kannustamana ilmoitin näistä linjanvedoista myös muille. Teokseen muovailemani ringissä istuvat eri kokoiset mummot kuvasivat minulle silloin kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tarvetta. Mummoilla on päässään eri väriset huivit. Siinä ne jököttävät, yksituumaisina ringissä tuijottaen savityön keskustaa, johon voi halutessaan asettaa kynttilän leirituleksi. Suurimmalle mummolle muovailin myös kuonon. Kuono saa hänet muistuttamaan Muumien Mörköä.
Näen savimummoissa eri versioita itsestäni: sen millaisen kasvun polun olen käynyt kasvaessani siksi naiseksi, joka olen nyt. Jälkeenpäin voin nähdä selkeästi, miten taide auttoi minua käsittelemään silloista yksinäisyyttäni ja antoi tavan ilmentää vaikeita tunteita, joita pelottavan uuden roolin omaksuminen vaati.
Mörköajatukset ja tunteet
Lapsena olin kiltti ja mukautuvainen. Sittemmin opin kunnioittamaan omia rajojani. Vähensin myötäilyä ja opettelin kertomaan muillekin, mitä ajattelen. Seurasi hankalia tilanteita, kun en enää ollutkaan yhtä sopeutuvainen kuin ennen. Ne, jotka olivat ihastuneet epävarmaan versioon minusta, eivät enää tienneet miten suhtautua minuun. Joskus se johti myös ihmissuhteiden katkeamiseen. Mitä tuollaisesta pitäisi ajatella? Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt pitäytyä kiltin tytön roolissa? Kaikkein ikävimpiä ovat erot, jossa toinen ilmoittaa haluavansa katkaista välit lopullisesti. Minähän kiinnyn ihmisiin käytännössä loppuiäksi. Miten sellainen kiintymyskuvio katkaistaan? Valitettavasti tuon ongelma on ehtinyt tulla tässä elämässä eteeni jo useamman kerran. Aina toisinaan lupaavakin kuvio on päättynyt surullisesti, kun toinen ei ole pystynyt jatkamaan ystävinä, vaikka olen yrittänyt maanitella heitä sopuun. Mitäpä muuta siinä voi, kun opetella päästämään irti.
Noina hetkinä Leiritulilla -teos on lohduttanut minua. Olen sytyttänyt mummojen keskelle kynttilän ja yhdessä heidän kanssaan tuijottanut tulta. Mörkö on mummoista rakkain. Sen sanoma on, että on ihan ok tuntea ”mörkötunteita”. Olen opetellut päästämään itseni vapaaksi suhteen katkeamiseen liittyvästä huonouden tunteesta. Eihän kaikki ongelmat minusta johdu. Osa on aina toisten aiheuttamaa. Lopulta voin muuttaa vain omaa käytöstäni. Toisten tekemille valinnoille en voi mitään. Vaikka sisälläni olisi loputtomiin neuvokkuutta, toiset eivät välttämättä halua käyttää sitä. He ovat saaneet minusta tarpeekseen. Mitäpä siitä. Senkun menivät. “Luonnollista poistumaa.” sanoi eräs ystäväni. “Joutikin mennä.” sanoi toinen. Heillä on omat perspektiivinsä. Se ei silti tarkoita sitä, että olisin paha. Ei Mörkökään ole paha. Se on vain ollut liikaa yksin.
Prosessori hurisee
Autismikirjon diagnostisissa kriteereissä on paljon kohtia, joihin on helppo samaistua. Itselläni on monen autistin tapaan korkeat ihanteet. Kun ihanteet kohdistuvat ihmissuhteiden hoitamiseen, ei ole helppoa hyväksyä niiden kariutumista. Jokaisen kariutuneen suhteen jälkeen olen itse jatkanut suhteen jälkipuintia vielä kauan sen jälkeen kun toinen osapuoli on irtisanoutunut hankkeesta. Teen sen, koska haluan kehittyä ihmisenä. Pääni ei jätä minua rauhaan, ennen kuin olen miettinyt asioita niin pitkälle, että oma osuuteni kupletin juonesta hahmottuu. Vasta ymmärrettyäni, mikä omassa toiminnassani meni pieleen, voin rauhoittua. Aina voi yrittää olla jatkossa parempi. Mutta riittääkö sekään? Mitä jos ihmisellä onkin toistopakko, joka ei anna meidän muuttua, ennen kuin olemme maistaneet omaa lääkettämme kyllin monta kertaa? Ehkä ei sentään? Yritän kelata suhteen alusta loppuun ja lopusta alkuun niin monta kertaa, että en varmasti toista enää itseäni. Mikä sai päästämään tuon ihmisen lähelleni? Mitä sitten tapahtui? Onko niin, että päästän elämääni alun alkaenkin ihan vääriä ihmisiä? Ehkä keulaporttini liian vain väljä, liian höllä inputti?
Onko niin, että päästän elämääni alunalkaenkin ihan vääriä ihmisiä?
Tuon kaltaisten kysymysten kysymisellä voi päästä alkuun itsensä kehittämisessä. Hiljalleen syytökset vaihtuvat itsemyötätuntoon. Oma myötätuntoinen ääni sisälläni tietää minun olevan vain kinesteettinen oppija. Olen päätynyt siihen, että ihmissuhteista ei kannata yrittää pitää väkisin kiinni. Koetan ajatella, että tänne ollaan tultu oppimaan. Toisinaan on niin, että saatuamme opetuksemme, on aika jatkaa eteenpäin. Sitä paitsi ihmissuhteista oppiminen on kiinnostavaa, ja parhaiten oppimme virheistä. Miksi siis murehtia? Jatkossa olen päättänyt olla vähemmän huolissani poistumisista. Mörkönaamari päähän vaan, analyysikone päälle, ja hyvä siitä lopulta tulee. Mikä ei tapa, se vahvistaa. Näillä mennään, kohti seuraavia pettymyksiä. (Ja hurmaavia kohtaamisia!)
Mummot eri kehitysvaiheiden symboleina
Ja mitä tulee mummoihin eri kehitysvaiheiden symboleina…
Positiivisen disintegraatioteorian mukaan toiset meistä kokevat elämässä useita alkuja. Siispä siinä, että yksilö ei integroidu enää tai alkuunkaan johonkin suhteeseen tai kuvioon, ei ole mitään moitittavaa. On seuraavan integroitumisen ja uuteen sulautumisen aika. Kun ei integroidu, jatkaa matkaansa. Pääsee seuraavaan lukuun. Seuraavaan sykliin? Elämä on matka.
Kun ei integroidu, jatkaa matkaansa. Elämä on matka.
