Tänä kesänä on tullut kuunneltua äänikirjoja erityisellä tarkkuudella, pääsinhän itse viime viikolla lukemaan elämäni ensimmäisen äänikirjan. Tässä tunnelmia äänitysreissulta.
Joku siinä äänittämisessä kiehtoo. Jo c-kasettien aikakaudella innostuin tekemään sisarusten kanssa nauhalle pieniä kuunnelmia. Tekniikan kehityttyä olen ottanut ilon irti niin ääniviesteistä kuin myös mahdollisuudesta äänittää ja julkaista indie-musaa. Äänikirjahommat on ollut pitkään unelmana. Kun siitä viimein tuli totta, voin todeta seuraavaa: Lukeminen on oikeasti (lähes) yhtä kivaa kuin kuvittelinkin, mutta sen verran se ottaa äänihuulille, että on pakko pitää välillä edes vesihörpyn mittainen tauko.
Yhdellä pidemmällä äänihuulten lepuutustauolla
löysin studion nurkasta pinon Tiina-kirjoja.
Se oli hyvä muistutus. On nimittäin pitänyt jo kauan aikaa puhua Tiina-kirjojen yhteydestä Siriin. En ollut kouluaikoina niitä, jotka ahmivat Scarletin parissa päivässä. Vaikka en lukenut määrällisesti paljon, sen minkä luin, luin tarkkaan. Tiina-kirjojen kohdalla huomioni kiinnittyi peruskoulun 9.-luokalla päähenkilön perheen dynamiikkaa. Siitä tuli myös äidinkielen projektityöni aihe. Samoja asioita peilasin myös L.M.Montgomeryn Annojen äärellä. Kun katsoo maailmaa nepsy-silmin, ei voi olla havaitsematta, että kirjallisuus on sakeanaan kuvauksia tytöistä, joilla on Tiinan ja Annan tavoin vaikeuksia mahtua sulavakäytöksisen naisoletetun muottiin. Aivan kuten kirjani autistisella Sirillä!
Kirjallisuus on sakeanaan kuvauksia naisista, joilla on vaikeuksia mahtua
sulavakäytöksisen naisoletetun muottiin.
Maltti on kuitenkin valttia myös kirjallisuusanalyysissä. Kaikki sivulliset eivät ole autisteja, eikä adhd:n kriteerit täyty kaikilla vilkkailla ihmisillä. Kirjojen ja sarjojen ihmiskuvaukset tarjoaakin diagnoosipuheen vastapainoksi niitä nojatuolimatkoja, joiden aikana ketään ei tarvitse kategorisoida. Kyse on kuitenkin joka tapauksessa vain ihmisyydestä sen kaikkine sävyineen. Eksentrisyyteen voi samaistua, vaikka ei neuropsykiatrin pakeille lähtisikään. Eksentrisyyteen voi samaistua, vaikka ei neuropsykiatrin pakeille lähtisikään.
Eksentrisyyteen voi samaistua, vaikka ei neuropsykiatrin pakeille lähtisikään.
Kun L.M. Montgomeryn Annasta tuli Netflix-sarja, Anne with an E (Anna, a lopussa) vietin muutamia kesäpäiviä verhot suljettuna itseni äärellä. Kirjoihin, luontoon ja tarinoihin uppoutunut tyttöhän on aivan kuin minä! Miten en ollut sitä aiemmin ymmärtänyt? Kun uneksijan luonteeseen lisätään vielä toisinaan tahattoman tökerö suorasukaisuus ja ryöppyävät puhetulvat, en voinut enää paeta. Olin kohdannut nuoren itseni. Tuli itku ja piti vähän työstää syvälle sisimpään piilotettuja suruja. Päätin suhtautua itseeni entistäkin myötätuntoisemmin. Lisäsin Annat kirjon ilmiöitä kuvaavien teosten listalleni.
Onneksi moninaisuudelle on nykyään jo paljon enemmän tilaa – ja erilaisia olemisen ja sukupuolen kokemisen tapoja tuetaan. On hurmaavaa huomata, miten kutsumus kuvata erityisten leidien elämää on kulkenut mukanani aina. Nimittäin jo peruskoulun 9-luokalla inspiroiduin Tiinoista niin, että päädyin äidinkielen projektityössä niiden perhedynamiikkaa. Ei ehkä mikään tyypillinen pohdinnan aihe 16-vuotiaalle, mutta minulle se oli luontevaa.
PS. (Äänikirjasta puheenollen)
Book Gardenin äänitysstudio sijaitsee todella mielenkiintoisessa paikassa, nimittäin entisen legendaarisen Lapinlahden sairaalan tiloissa. Nykyisellään paikka on nimeltään Lapinlahden Lähde. Se toimii taiteiden, kultuurin ja mielen hyvinvoinnin keskuksena. Mikä siis sen parempi paikka lueskella nauhalle kuvitteellisen autistisen nuoren päiväkirjaa!
