Pääsin mukaan Autismiliiton Vertaisosaajakoulutukseen. Olen herkkä innostuja, joten koulutuksen alkaessa en ihan tarkalleen muistanut, millä motiiveilla olin alun alkaen hakulomakkeen täyttänyt. Joku siinä varmasti oli kiehtonut, kun mukaan kerta hain. Ja pääsin! Viimeistään esittelykierroksella tuli eteen todellinen tänka på. Patistelin itseäni.
– Pakkohan sinun on muistaa, mitä ajattelit kolme kuukautta sitten!
Ja muistinhan minä. Halusin mukaan, sillä autismikirjo kiehtoo minua. Se kiehtoo jopa siinä määrin, että olen haalinut elämääni monia aiheeseen liittyviä projekteja. Myös kirjolla olevia ystäviä ja tuttavia on iso liuta. Ystävyys- ja rakkaussuhteet sujuvat. En näe niissä suurempia ongelmia. Vertaisten kanssa on ihanaa! On niin levollista ja kotoisaa, kun kaikkea ei tarvitse selittää. Toista ymmärtää puolesta sanasta. Tässä yhteisymmärryksen illuusiossa piilee myös karvas toinen puoli. Juuri tuo kääntöpuoli sai minut hakeutumaan koulutukseen. Ajan mittaan ystävistä ja rakkaista paljastuu aina myös säröjä. (Sama koskee itseäni!) Ratkaisukeskeisenä ihmisenä minun on vaikeaa katsoa vain vierestä, kun toinen kärsii. Lähden mielelläni avuksi. Moni kertookin saaneensa minulta merkittävää apua oivallusten muodossa. Välillä minun on vain vaikea hahmottaa, miten pitkälle tuossa rinnallakulkemisessa voi mennä. Kukaan kun ei voi pelastaa ketään, ja happinaamari olisi aina ensin laitettava omalle naamalle.
Olen siis koulutuksessa löytääkseni lisää keinoja vapaaehtoistyön tekemiseen ja auttamisen rajaamiseen.
Jatkossa haluan olla hieman selvärajaisempi rinnallakuija. Koulutuksessa annetaan selkeät ohjeet ja siihen, miten vapaaehtoistyötä tehdään Autismiliiton malliin. Jos päädyn auttamaan ihmisiä jatkossakin myös muualla kuin Vertaisosaajatoiminnan kautta, sen rajaaminen jää edelleen omalle kontolleni. Eipä siis muuta kuin rajaustreenit käyntiin!
Jatkossa haluan olla hieman selvärajaisempi rinnallakulkija.
Auttamistyön speksien lisäksi minua kiinnosti peilata uusinta autismitietoa omakohtaisesti itseäni ja persoonaani vasten. Olen viime aikoina pohtinut, mistä kiinnostukseni kirjon asioita kohtaan alun alkaen kumpuaa. Pitkään olen käyttänyt tarinaa siitä, miten innostus syttyi opiskellessani äidinkielen opettajaksi, on varmasti omalla tavallaan totta. Se on edelleen totta – ja siis ihan kelvollinen selitysmalli. Toisaalta olenhan itsekin ollut lapsesta asti hieman erikoinen. Tämän kerroin omalla esittäytymisvuorollani. Pohdin myös ääneen sitä, miten erikoisuus sinällään ei ole vielä mikään perustelu pitää itseä autistina. Koin, että minua ymmärrettiin, vaikka en ole ihan varma omasta paikastani neurotyyppien jatkumolla. Paikkani kurssilla oli siis perusteltu, vaikka en omaa vertaisuuden kulmaani ole vielä täysin sisäistänytkään.
Pohdintani jatkuvat edelleen koulutuksen jatkuessa. Kuka sitten on tavallinen? Sitä on mahdotonta sanoa. Yläkouluun siirryttäessä en enää samaistunut ikätovereihini. Johtuiko se siitä, että ympäristö vaihtui? Kauniista pienestä kyläkoulusta ankeaan, isoon koululaitokseen siirtyminen on sinällään jo iso stressitekijä. Siksi toisekseen koin että ihmiset ympärillä eivät olleet enää omia itsejään, vaan alkoivat esittää kummallisia roolejaan. Itse en siihen kyennyt. Elin ihanteiden maailmassa. Monet kirjon ihmiset kertovat, että heille on käynyt samoin.
Näitä tarinoita pääsin Vertaisosaajakoulutuksessa kuulemaan. Ensimmäinen tapaaminen oli pitkälti tutustumista toinen toisiimme ja orientaatiota aiheeseen. Kuulemani elämäntarinat valloittivat minut yksi toisensa jälkeen. Mukana oli autismikirjon ihmisiä ja kirjon ihmisten läheisiä laidasta laitaan. Osalla oli itsellään diagnoosi. Toiset olivat mukana lapsen innoittamana. Suurin osa näki piirteitä sekä lapsessa että itsessään. Joidekin puolisokin oli kirjolla. Diagnoosilla ei ollut lopulta ollut niinkään väliä. Kaikista eniten minua kiehtoi se, miten auki ihmiset uskalsivat olla täällä. Jokainen paikalle tullut henkilö avautui ja kertoi itsestään kauniilla, uniikilla tavalla.
Toimivatko aivojeni sisäiset hermoyhteydet sitten poikkeavalla tavalla? Ehkä. ADHD-diagnoosi annetaan haastattelututkimuksen perusteella ja lomakkeita täyttämällä. Sen sain vuonna 2010, jolloin diagnooseja annettiin ehkä hieman löyhemmin perustein kuin tänä päivänä. Olin jo silloin epäselvä tapaus. Johonkin laariin kai keskittymiskyvyn vaikeudet ajokorttia suorittaessa oli laitettava. Kerroin myös kokevani, että päässäni on kaikki TV-kanavat yhtä aikaa auki. Minussa on vain se hämmentävä piirre, että aivoni järjestelevät kaaosta äärimmäisen kätevästi. Kykenen tuottamaan kaaoksesta jäsentynyttä todellisuutta. Mikä minä sitten olen? En ole mikään stereotyyppinen häslä. Ehkä olen sitten kirjolla. ADHD-puoli on luonnonlapsi, autistipuoli jäsentelee ja järjestelee.
Välillä olen kuitenkin opetellut laittamaan koko nepsy-viitekehyksen hetkeksi sivuun. On olemassa myös toisenlaisia kiikareita. Nepsy-selitysmallien ulkopuolella avautuu toisenlainen minäkuva ja maailma. Tuossa maailmassa näen, että en suinkaan ole mikään autisti, vaan erityiseherkkä ihminen, jolla on kyky ymmärtää ihmisluonnon hienovireisiä vivahteita, myös autismia. Lisäksi taidan olla vieläpä introvertti. Sekä autisteilla että introverteilla on usein rikas sisäinen maailma. Ihmekös kun tulen niin hyvin juttuun autismikirjon ihmisten kanssa! Käsitellessäni näitä asioita rinnakkain olen vähän vaaravyöhykkeellä. Uskallan kuitenkin katsoa näitä kuvia rinnakkain. Harmaalla alueella liikuttaessa on hyvä muistaa, että ihmisellä voi olla autismikirjon häiriön lisäksi erityisherkkyyttä. Erityisherkkyys kun ei ole diagnoosi vaan ominaisuus, joka saa hermoston prosessoimaan aisti- ja tunnetietoa tavallista syvällisemmin ja tarkemmin. Nämä asiat eivät kumoa toisiaan, mutta eivät ne toisaalta synonyymejäkään ole.
Lähtökohtaisesti voisi sanoa, että jokaisen autismikirjon ihmisen hermojärjestelmä on synnynnäisesti herkkä. Mutta millaisia erityisherkkiä ihmisiä me sitten olemme? Se riippuu siitä, ilmeneekö nämä herkkyydet enemmän suhteessa itseen, toisiin vain ympäristöön. Siinä jokainen ihminen on yksilö. Monilla erityisherkillä ihmisillä herkkyys kohdistuu toisiin ihmisiin, eli heidän kykynsä lukea sosiaalisia tilanteita ja tunnetiloja on hyvä riippumatta siitä, kuinka paljon hän pitää sosiaalisista tilanteista. Autismikirjon ihmisillä herkkyys ilmenee usein enemmän itseen ja ympäristöön. Kuitenkin myös kirjon ihmisten joukossa on paljon niitä, joilla erityisherkkyys näkyy kykynä huomioida toisten tunteet. Kuinka paljon näitä tilanteenlukutaidoltaan harvinaisen kyvykkäitä ihmisiä on sitten autistien joukossa?
Sitä on mahdotonta mennä sanomaan. Autismikirjon ihmisten joukossa on varmasti suurta hajontaa yhtä lailla sosiaalisista tilanteista pitämisen kuin niistä kuormittumisenkin suhteen. Sama pätee sisäisiin ja ympäristön aiheuttamiin paineisiin. Näitä aiheita tarkemmin seuraavassa kirjassani.
Nepsy-selitysten ulkopuolella avautuu toisenlainen maailma.
Sen enempää kirjailijana kuin vertaisosaajanakaan en halua olla missään nimessä astumassa kenenkään varpaille – tai kumota diagnooseja. Pyrkimykseni on asettaa eri ilmiöitä rinnakkain sopuisasti. Uskon että siitä on hyötyä etenkin, kun puhutaan kaltaisistani rajatapauksista, joiden diagnoosista ei ole sataprosenttista varmuutta. Toivon voivani tarjota raikkaita näkökulmia erillisyyteen ja sivullisuuteen altistavista tekijöistä. Uudenlaisilla rinnastusten tarkoitus on hahmotella neurotyyppien moninaisuutta, jota on myös diagnoosikriteerien ulkopuolella. Aina vain parempi, jos siitä on iloa muillekin!
Koulutus jatkuu. Toisella ja kolmannella kerralla olemme paneutuneet mm. vertaisohjaajuuteen toimintamuotona sekä tutkittu omaa kykyä toimia kuulijana ja rinnallakulkijana. Myös nämä osuudet ovat olleet valtavan antoisia. Keskustelu on ryöpynnyt välillä jo yli äyräiden. Osaavien kouluttajien ymmärtäväisessä otteessa homma on kuitenkin hienosti pysynyt kasassa, ja ollaan päästy etenemään kutakuinkin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kohti marraskuussa häämöttävää valmistumista.
Siispä lämmin kiitos jo tässä vaiheessa Autismiliitolle! Teette todella tärkeää työtä. Minun on käsi sydämellä myönnettävä, että tämä koulutus on ollut positiivinen yllätys! Kaikkea Autismiliiton toimintaa koskeva tavoite on yksinkertainen: Että jokainen autismikirjon ihminen voisi elää hyvää ja omannäköistä elämää. Yhdyn tuohon tavoitteeseen ja jatkan mielelläni sydämellisessä joukossanne!
Että jokainen autismikirjon ihminen voisi elää
Autismiliitto
hyvää ja omannäköistä elämää.
Ps. Autismiliitolta tuli myös kiva artikkeli minusta ja kirjastani tuossa kesällä. Vaikka painetusta lehdestä luopuminen on harmi, digilehteen siirtymisessä on ollut se ihana puoli, että juttuja jaetaan aktiivisesti. Tämänkin kuulin koulutuksessa. Joten kyllä noihin koulutuksiin kannattaa lähteä mukaan. Lähtisin toistekin.